Kuupäivät

APARIGRAHA

Aparigraha on viides Yama ja tarkoittaa omistamisen tarpeen loppumista. Sen myötä oma todellinen minuutemme kirkastuu ja ymmärrämme elämän lähteen aivan uudella tasolla.

Aikaisemmin käsitellyssä Asteya-periaatteessa nähtiin mikä merkitys on sillä, että erotamme mikä on meidän ja mikä muiden. Joogaajalle on olennaista olla tarkka siinä, ettei koskaan käytä muita hyväkseen eikä ota muiden omaa. Aparigraha-periaate menee tässä pidemmälle: Anna loputtomiin omastasi, älä kiinny mihinkään materiaan, irrottaudu henkisesti kaikesta minkä omistat.

Länsimaiselle ihmiselle tämä on usein haasteellista, koska me olemme sisäistäneet erilaisen näkemyksen. Luovumme omastamme vain jos voimme saada jotain vastapalvelukseksi, jos luopumisesta on jotain hyötyä. Joogaavan ihmisen toiminta perustuu kuitenkin eri ohjenuorille. Luovumme kaikesta vapaaehtoisesti, vaikka emme koskaan saisi mitään. Emme elä saituudessa tai muuten rajoittuneessa ja jännittyneessä olotilassa sen suhteen mikä on meidän. Tunnemme, että voimme antaa muille hyvää ja olla onnellisia siitä. Jos näin voimme toimia, kertoo se luonnollisesti suuresta luottamuksen tunteesta. Meidän ei tarvitse huolehtia jatkuvasti, että meillä itsellämme on kaikkea. Meillä on riittävästi, jos vain rauhoitumme näkemään sen.

Joillakin on mahdollisuus kasvattaa määrättömästi omaisuutta elämänsä aikana ja heille ei kenties tule koskaan eteen se hetki, jolloin he saisivat käsittää, ettei tällainen kilpajuoksu johda mihinkään hyvään. Elämä voi tuntua tyhjältä ilman kilpailua ja ponnistelua omaisuuden lisäämiseksi. Omaisuus pitää meidät poissa tästä hetkestä ja onkin monien sisäisesti onnettomien ihmisten pelastusrengas, sillä sen avulla voi kompensoida henkistä riittämättömyyttä ja turhautumista. Se ei silti pelasta elämälle, vaan pitää ihmisen etäällä olennaisesta ja kiinni materiassa.

Omistamisenhalu voi olla korostunut niin, että haluamme itsellemme kaiken mistä pidämme. Tai jopa kaiken mistä emme pidä. Ehkä keräilemme asioita ja esineitä tai käytämme aikaa miettien mitä haluaisimme hankkia. Mielemme ja tunteemme kiinnittyvät helposti mihin vain: muihin ihmisiin, tapoihin, tavaroihin. Jos kiinnittyminen on voimakasta, luo se jatkuvasti kärsimystä menettämisen pelon muodossa.

Olemme huolissamme siitä jatkuuko omistussuhteemme tai saammeko lisää asioita. Pintapuolisesti saatamme kokea iloakin, kun omaisuutemme kasvaa. Ilon alla on kuitenkin pelko ja tieto siitä, että joudumme luopumaan kaikesta viimeistään kun meistä aika jättää. Voimme sitten tietenkin huolehtia siitä kuka saa omaisuutemme kuoltuamme ja nähdä paljon vaivaa sen eteen miten omaisuuttamme hoidetaan jälkeemme. Meillä on ehkä jatkuva pelko menettämisestä. Sen lisäksi laitamme paljon energiaa omaisuuden hoitamiseen, vartioimiseen ja sen ajatteluun. Kun olemme fyysisesti poissa omaisuutemme luota, saatamme silti olla ajatuksissamme huolehtimassa ja varjelemassa sitä. Omaisuus imee jatkuvasti energiaamme ja huomiotamme ja näin samastumme siihen koko ajan voimakkaammin.

Omistamisen halumme ylettyy myös ihmissuhteisiimme. Meillä on tyytyväinen olo, jos joku on “meidän”. Omistamme mielellämme puolisomme, lapsemme ja ystävämme ja puutumme muiden läheistemme elämään, koska koemme, että se on meidän asiamme. Valtaosassa perheitä toistetaan samoja alitajuisia prosesseja sukupolvesta toiseen ja ne liittyvät enimmäkseen vastuukysymyksiin. Joku ottaa muista liikaa vastuuta ja vaikuttaa siihen, ettei joku toinen taas omalla kohdallaan saa ottaa vastuuta. Joissain perheissä lapset kantavat huolta vanhemmistaan, joissain perheissä toisistaan ja jatkavat aikuisina samaa linjaa ihmissuhteissaan. Monet löytävät kumppanin, joka täydellisesti istuu tähän totuttuun vuorovaikutusmalliin. Me emme saisi liiaksi kantaa muiden elämää emmekä viedä muilta mahdollisuutta ottaa vastuuta omasta elämästään.

Ihmissuhteissa itsekkyys ja Aparigrahan vastainen asenne ilmenevät usein siten, että kun puoliso tai ystävät eivät enää vastaa tarpeisiimme toivomallamme tavalla lähdemme pois tai vaadimme toista ihmistä muuttumaan omien odotustemme mukaiseksi. Tämä on tärkeää kääntää kokonaan toisinpäin. Meidän tulee oppia mukautumaan muiden ihmisten yksilöllisyyteen ja meidän on hyväksyttävä, etteivät muut ihmiset ole olemassa tyydyttääkseen meidän tarpeitamme. Muut ihmiset eivät ole hyötymistä varten, vaan suuri rikkaus siinä mielessä, että voimme oppia omista rajoituksistamme ja alitajuisista vaatimuksistamme.

Kaikki piintyneet tavat ovat Aparigrahan vastaisia. Haluamme esimerkiksi samanmerkkistä aamukahvia lempikupistamme juuri tiettyyn aikaan ja tietyssä paikassa ja jos emme saa sitä juuri kuten toivomme, päivä alkaa huonosti. Jotain jää puuttumaan. Jäämme helposti kiinni rutiineihin ja elämä muuttuu mekaaniseksi. Samat reitit, samat lauseenparret ja ajatuskuviot, samat ihmiset, joita tapaamme, samat turvalliset puheenaiheet. Mitä enemmän siis juurrumme egoomme, persoonallisuuteemme ja mitä tiukemmin vaalimme sitä mitä aiemmin olemme tehneet, sitä kauempana olemme todellisesta minästämme ja tästä hetkestä. Toteutamme orjallisesti ehdollistumiamme. Egomme voi hyvin. Sielumme kärsii.

Aparigrahan vastaista on yrittää omistaa ylipäätään mitään – kuten etuoikeuksia – tai olla omilla mielipiteillään asettamassa esteitä elämälle. Vain kun olemme vapaita ajattelemaan joka hetki tuoreella tavalla, elämme Aparigrahassa. Kun haluamme tietää paremmin kuin muut, olla parempia kuin muut ja päteä sillä omaksi eduksemme, kun haluamme lisää kaikkea, on mielemme koko ajan suuntautunut ulospäin. Joogamielessä se on väärä suunta. Aarre kun on sisällämme.

Materiaan tukeutuminen on luonnollista silloin, kun ihminen ei uskalla kohdata itseään. Menestys materiaalisella tasolla voi antaa turvallisuuden tunteen ja vahvistaa harhaa siitä, että olemme oikeasti menestyneitä. Kuitenkin kaikkein rohkein ihminen uskaltaa elää ilman materiaa, pelkästään itsensä varassa.

Yhtälailla on Aparigrahan vastaista materialisoida kaikki henkinen. Mielemme luonnollisesti pyrkii saamaan otteen siitä mitä koemme joogaharjoitusten myötä ja siinä piilee suuri houkutus kääntää kaikki egon ravinnoksi.

Olennaisinta on se mitä koemme, ei sen analysointi, paketointi ja selittäminen muille. Henkinen on siis henkistä eikä sitä voi sanoille kääntää. Tietenkin voi yrittää, mutta kyseessä on kaksi eri tasoa. Joskus ihmiset puhuvat joogastaan henkisenä tienä, vaikka itse jooga onkin kuihtunut olemattomiin. Se voi olla kehon “treenaamista” ja omia mielikuvia siitä miten kehittyy ja muuttuu henkisesti. On pysyteltävä valppaana sen suhteen, ettei ala uskoa omia ajatuksiaan mistään henkisestä. Näin voi olla vaikka suhteessa Jumalaan. Ihminen on tekemisissä omien ajatustensa kanssa ja kuvittelee vaikka Jumalan vastaukset, jotka ehkä ovat juuri sellaisia mitä halusikin kuulla. Kaikki joogakokemuksetkin ovat kuviteltavissa. Tarvitaan todella puhdistunut mieli, että kykenee itse erottamaan kuvitelmansa tosiasioista henkisessä ulottuvuudessa.

On olemassa harvinaislaatuisia ihmisiä, jotka voivat omistaa paljonkin olematta henkisesti siinä kiinni. Se on harvinaista siksi, että jos ihminen ei halua mitään, hän yleensä myöskin elää niin, että omistaa vain tarpeellisen. Toisaalta muinainen joogaviisaus kertoo, että kun Asteya-periaate on vakiintunut eli kun ihminen ei ota muilta mitään, kaikki rikkaudet tulevat hänen osakseen. Myös omistamisen suhteen on sama. Jos osaamme todella olla irti kaikesta omistamastamme niin, että mikään ei sisällämme värähdä menetyksen kohdatessa, silloin Aparigraha toteutuu myös vaikka omistaisimme kuinka paljon. Ihanne on kuitenkin se, että kaikki materiaalinenkin virtaa kauttamme eteenpäin. Mikään ei jää meihin kiinni emmekä me jää mihinkään kiinni.

Joogaava ihminen tulee väistämättä tilanteeseen, jossa hän kokee, että mikään ei ole hänen omaansa. Mikään kyky tai lahja, jolla asiat on saatu aikaan ei myöskään ole hänen. Kaikki voisi olla toisin ja kaikki voi muuttua milloin vain. Ihminen yleensä vain elää harhassa, että on itse jotenkin saanut aikaan asioita. Tietyllä tavalla tietenkin näin myös on, mutta tiedämme myös, että voimamme tulee suuremmasta lähteestä kuin mitä itse olemme. Kun tämän koemme, ylpeys omista saavutuksista vaihtuu kiitollisuuteen kaikesta. Yamaan ja Niyamaan sitoutuminen puhdistaa ja parantaa niin, että ihmiselle tulee huono olo itsekkyydestä ja itselle haalimisesta. On luonnollista jakaa kaikki itselle siunaantunut hyvä muiden kanssa ja ottaa muut aina huomioon. Aparigraha on kaikista Yama-periaatteista vaikein. Toisin sanoen, vaikka ihminen siihen pyrkisikin, se toteutuu hitaimmin, koska se vaatii pohjaksi muut Yama-periaatteet jo vakiintuneina.